lauantai 18. huhtikuuta 2020

Opetuksia ja taivaan lintuja osa 7 (25-28)


7/25 Kristityn tulee pitää itseään verisuonena, jonka kautta Kristuksen ylen suuri armo virtaa köyhälle, janoavalle maailmalle. Ja mitä runsaammin kristitty jakaa muille, sitä runsaammin hän itsekin saa. ”Toinen on antelias ja saa yhä lisää, toinen säästää yli kohtuuden ja vain köyhtyy” (Sananlaskut 11:24). Tämä uskovaisen asema tuo mukanaan mitä ihanimpia etuoikeuksia, mutta samalla suuren vastuun. Hän on kutsuttu alituisesti todistamaan Hänen armostaan, johon hän uskoo.

Mitä selvimmin kristitty käsittää etuoikeutensa, sitä paremmin hän täyttää tarkoituksensa. Jos kristitty saa kaiken ravintonsa Kristuksesta, ei hän voi olla kirkastamasta Kristusta. Mitä enemmän Pyhä Henki saa kiinnittää kristityn katseen yksinomaan Jeesukseen, sitä enemmän hänen sydämensä kiintyy tähän Herraan, ja hänen elämänsä ja luonteensa todistaa yhä selvemmin Jumalan armosta.

Usko on meidän palveluksemme ja todistuksemme voima. Jos emme elä ”Jumalan pojan uskossa, Häneen, joka on rakastanut meitä ja antanut itsensä meidän edestämme” (Gal.2:20), emme voi myöskään olla hyödyllisiä palvelijoita, emme uskollisia todistajia, emmekä myöskään voi kunnioittaa Jumalaa.

Voimme silloin kyllä puuhata, mutta tuo puuha ei ole Jumalan palvelusta. Paljon voimme kyllä puhua, mutta se ei ole todistusta Kristuksesta. Saatamme kyllä kerskata suuresta hartaudesta, vaikka emme kuitenkaan rukoile hengessä ja totuudessa.

(C.H.MacIntosh 1820-1896)



Katsokaa taivaan lintuja (teeri): eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne?  - Matt.16:26
 
7/26 Usko on ensisijaisesti tottelevaisuutta, sitä, että omistaa voiman totella Jumalan Sanaa. Ja saatana tietää tämän. Siksi hän tahtoo sinun pitävän kiinni siitä viimeisestä jäljellä olevasta juuresta sielussasi. Hän tietää, että se riisuu sinut kaikesta puolustuksesta, ryöstää sinut aseistasi ja nollaa taisteluhenkesi.

Minä näen tämän tapahtuvan palvelijoille ja maallikkokristityille ympäri maailman. Heillä on kaikki ne työkalut, jotka ovat välttämättömiä heidän hyvien tekojensa tekemiseen. Ja kun he katsovat työntekonsa peltojen yli, he onnittelevat itseään suuresta sadonkorjuusta ja täydestä lammaslaumasta. Silti, kaiken aikaa, he ovat vaarassa. Heidän sydämissään on ryöstäjä, helmasynti, jolle he eivät tee mitään. Ja se ryöstää heitä, varastaen heidän taistelutahtonsa. Myöhemmin, kun saatana tunkeutuu heidän elämäänsä, he antautuvat ilman taistelua. Heillä ei yksinkertaisesti ole mitään, millä puolustautua häntä vastaan.

Kuten Saul, kaikki uskovat, joilla on syvät synnin juuret, päätyvät hämmentyneiksi, mieleltään epävarmoiksi ja pelkääviksi. Kirjoitus sanoo heistä, "Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kenkään aja takaa, mutta vanhurskaat ovat turvassa kuin nuori jalopeura" (Snl. 28:1). Sellaiset ihmiset saattavat kertoa itselleen, "Minulla on yhä kaksi asetta: rukous, ja usko Jumalan Sanaan." Surullisesti, heillä ei ole. Daavid lausuu, "Jos minulla olisi vääryys sydämessäni, ei Herra minua kuulisi" (Ps. 66:18).

Meidän täytyy yksinkertaisesti sanoa pahoille juurillemme, "Lähtekää pois." Ja meidän täytyy uskoa, että ne menevät, Jumalan liiton lupauksen mukaan. Ainoastaan silloin meidän taisteluhenkemme palaa. Me tartumme jälleen Jumalan kaksiteräiseen miekkaan. Ja me näemme, kun rukouksiimme vastataan nopeasti. Lopulta, me olemme täynnä rohkeutta ja iloa, joka saa paholaiset pakenemaan.

(David Wilkerson: Ote kirjoituksesta Aina kasvava usko 2001)

Kaakkuri

7/27 Kun syntyy yhteys Jumalan kanssa, niin ihminen eroaa maailmasta ja sen himoista - tämä tärkeä totuus on esitetty toisellakin tavalla ilmestysmajassa. Näin Raamatussa on kirjoitettu: "Mutta Mooses otti majan ja pystytti sen leirin ulkopuolelle, jonkun matkan päähän leiristä (vanha käännös "kauas leiristä"), ja kutsui sen ilmestysmajaksi (vanha käännös: "seurakunnan majaksi"); ja jokaisen, jolla oli kysyttävää Herralta, oli mentävä ilmestysmajalle, leirin ulkopuolelle" (2 Moos. 33:7).

Ilmestysmaja ei siis ollut Israelin leirin muiden majojen keskellä, vaan se pystytettiin eri paikkaan leirin ulkopuolelle. Seurustelu Jumalan kanssa missä asiassa tahansa, olipa sitten kysymyksessä yksittäisen israelilaisen sieluntila tahi koko kansan kohtalo, ei voinut tapahtua leirissä, vaan sitä varten täytyi mennä ulos leiristä. Juuri sellainen on Jumalan lapsen asema maailmassa, vaikka paljon korkeammassa merkityksessä.

Apostoli opettaa meille tästä kirjeessään hebrealaisille: "Sen tähden myös Jeshua, pyhittääkseen omalla verellänsä kansan, kärsi portin ulkopuolella. Niin menkäämme siis Hänen tykönsä 'ulkopuolelle leirin', Hänen pilkkaansa kantaen" (Hebr. 13:12,13). Meidän ei siis tule odottaa, kunnes meidät työnnetään ulos, niin kuin egyptiläiset työnsivät israelilaiset, ei, vaan meidän tulee lähteä ulos vapaaehtoisesti, meidän tulee mennä Hänen luokseen, Hänen tähtensä, jotta saisimme olla Hänen kanssaan.

(Ivan Beniaminovitsh Kargel 1896)




Ruisrääkkä
7/28 Jeesus jatkaa, "Ei kaiketi hän (Herra) kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään" (Luuk. 17:9-10).

Sana "ansioton" tässä tarkoittaa "ilman meriittejä" - niin, ettei ole ansainnut mitään tekojen tai itsensä kautta. Jeesus sanoo, "Kun olette käsitelleet synnin juurenne uskolla, älkää sanoko: Minä tein sen, minä voitin. Ei, vaan ainoastaan teidän Isänne armo vapautti sinut."

Jotkut ihmiset tulevat ylpeiksi, kun he saavat voiton synnistä. He ajattelevat, "Minä olen saanut elämääni järjestykseen. Jumala saisi olla kiitollinen, että Hänellä on minussa puhdas astia."

Mutta Jeesus vastaa, "Ei, vaan totuus on, että sinä ainoastaan alat täyttää velvollisuuttasi. Siitä päivästä lähtien, kun sinut pelastettiin, minä olen käskenyt sinua hylkäämään syntisi. Miksi siis olet odottanut viisi, kymmenen, kaksikymmentä vuotta minua totellaksesi? Ei sinulla ole aihetta onnitella itseäsi."

Tunnen erään kristityn veljen, jonka vaimo jätti hänet toisen miehen takia. Läpi tuon vaikean ajanjakson, tämä mies pysyi moraalisesti puhtaana. Myöhemmin, hän väitti, "Minä olen ansainnut vanhurskauteni. Minä maksoin siitä." Ei, ei milloinkaan. Sillä ei ole merkitystä, kuinka tuskallisia tai vaikeita meidän koettelemuksemme saattavat olla. Meidän tottelevaisuutemme ei voi milloinkaan tehdä meistä vanhurskaita. Se yksinkertaisesti on meidän velvollisuutemme.

Kuitenkin, jopa yksinkertaisin tottelevaisuus on ruokaa Herrallemme, koska se on syntynyt uskosta. Se on juhla-ateria, joka laittaa Hänet iloitsemaan ja sanomaan; "Sinä ruokit minua, tyydytät nälkääni."

(David Wilkerson: Ote kirjoituksesta Aina kasvava usko 2001)

Opetuksia ja taivaan lintuja osa 6 http://tutkitaankirjoituksia.blogspot.com/2020/04/opetuksia-ja-taivaan-lintuja-osa-6-21-24.html

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti