7/25 Kristityn
tulee pitää itseään verisuonena, jonka kautta Kristuksen ylen suuri armo virtaa
köyhälle, janoavalle maailmalle. Ja mitä runsaammin kristitty jakaa muille,
sitä runsaammin hän itsekin saa. ”Toinen on antelias ja saa yhä lisää, toinen
säästää yli kohtuuden ja vain köyhtyy” (Sananlaskut 11:24). Tämä uskovaisen
asema tuo mukanaan mitä ihanimpia etuoikeuksia, mutta samalla suuren vastuun.
Hän on kutsuttu alituisesti todistamaan Hänen armostaan, johon hän uskoo.
Mitä
selvimmin kristitty käsittää etuoikeutensa, sitä paremmin hän täyttää
tarkoituksensa. Jos kristitty saa kaiken ravintonsa Kristuksesta, ei hän voi
olla kirkastamasta Kristusta. Mitä enemmän Pyhä Henki saa kiinnittää kristityn
katseen yksinomaan Jeesukseen, sitä enemmän hänen sydämensä kiintyy tähän Herraan,
ja hänen elämänsä ja luonteensa todistaa yhä selvemmin Jumalan armosta.
Usko on
meidän palveluksemme ja todistuksemme voima. Jos emme elä ”Jumalan pojan
uskossa, Häneen, joka on rakastanut meitä ja antanut itsensä meidän edestämme”
(Gal.2:20), emme voi myöskään olla hyödyllisiä palvelijoita, emme uskollisia
todistajia, emmekä myöskään voi kunnioittaa Jumalaa.
Voimme
silloin kyllä puuhata, mutta tuo puuha ei ole Jumalan palvelusta. Paljon voimme
kyllä puhua, mutta se ei ole todistusta Kristuksesta. Saatamme kyllä kerskata
suuresta hartaudesta, vaikka emme kuitenkaan rukoile hengessä ja totuudessa.
(C.H.MacIntosh 1820-1896)
 |
|
Katsokaa taivaan lintuja
(teeri):
eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen
Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? -
Matt.16:26
|
7/26 Usko
on ensisijaisesti tottelevaisuutta, sitä, että omistaa voiman totella Jumalan
Sanaa. Ja saatana tietää tämän. Siksi hän tahtoo sinun pitävän kiinni siitä
viimeisestä jäljellä olevasta juuresta sielussasi. Hän tietää, että se riisuu
sinut kaikesta puolustuksesta, ryöstää sinut aseistasi ja nollaa
taisteluhenkesi.
Minä
näen tämän tapahtuvan palvelijoille ja maallikkokristityille ympäri maailman.
Heillä on kaikki ne työkalut, jotka ovat välttämättömiä heidän hyvien tekojensa
tekemiseen. Ja kun he katsovat työntekonsa peltojen yli, he onnittelevat
itseään suuresta sadonkorjuusta ja täydestä lammaslaumasta. Silti, kaiken
aikaa, he ovat vaarassa. Heidän sydämissään on ryöstäjä, helmasynti, jolle he
eivät tee mitään. Ja se ryöstää heitä, varastaen heidän taistelutahtonsa.
Myöhemmin, kun saatana tunkeutuu heidän elämäänsä, he antautuvat ilman
taistelua. Heillä ei yksinkertaisesti ole mitään, millä puolustautua häntä
vastaan.
Kuten
Saul, kaikki uskovat, joilla on syvät synnin juuret, päätyvät hämmentyneiksi,
mieleltään epävarmoiksi ja pelkääviksi. Kirjoitus sanoo heistä,
"Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kenkään aja takaa, mutta vanhurskaat
ovat turvassa kuin nuori jalopeura" (Snl. 28:1). Sellaiset ihmiset saattavat
kertoa itselleen, "Minulla on yhä kaksi asetta: rukous, ja usko Jumalan
Sanaan." Surullisesti, heillä ei ole. Daavid lausuu, "Jos minulla
olisi vääryys sydämessäni, ei Herra minua kuulisi" (Ps. 66:18).
Meidän
täytyy yksinkertaisesti sanoa pahoille juurillemme, "Lähtekää pois."
Ja meidän täytyy uskoa, että ne menevät, Jumalan liiton lupauksen mukaan.
Ainoastaan silloin meidän taisteluhenkemme palaa. Me tartumme jälleen Jumalan
kaksiteräiseen miekkaan. Ja me näemme, kun rukouksiimme vastataan nopeasti. Lopulta,
me olemme täynnä rohkeutta ja iloa, joka saa paholaiset pakenemaan.
(David Wilkerson:
Ote kirjoituksesta Aina kasvava usko 2001)
 |
|
Kaakkuri
|
7/27 Kun syntyy yhteys Jumalan kanssa, niin ihminen
eroaa maailmasta ja sen himoista - tämä tärkeä totuus on esitetty toisellakin tavalla
ilmestysmajassa. Näin Raamatussa on kirjoitettu: "Mutta Mooses otti
majan ja pystytti sen leirin ulkopuolelle, jonkun
matkan päähän leiristä (vanha käännös "kauas
leiristä"), ja kutsui sen ilmestysmajaksi (vanha käännös:
"seurakunnan majaksi"); ja jokaisen, jolla oli kysyttävää Herralta,
oli mentävä ilmestysmajalle, leirin ulkopuolelle"
(2 Moos. 33:7).
Ilmestysmaja
ei siis ollut Israelin leirin muiden majojen keskellä, vaan se pystytettiin eri
paikkaan leirin ulkopuolelle. Seurustelu Jumalan kanssa missä asiassa tahansa,
olipa sitten kysymyksessä yksittäisen israelilaisen sieluntila tahi koko kansan
kohtalo, ei voinut tapahtua leirissä, vaan sitä varten täytyi mennä ulos
leiristä. Juuri sellainen on Jumalan lapsen asema maailmassa, vaikka paljon
korkeammassa merkityksessä.
Apostoli opettaa
meille tästä kirjeessään hebrealaisille: "Sen tähden myös Jeshua,
pyhittääkseen omalla verellänsä kansan, kärsi portin
ulkopuolella. Niin menkäämme siis Hänen tykönsä 'ulkopuolelle leirin', Hänen
pilkkaansa kantaen" (Hebr. 13:12,13). Meidän ei siis tule odottaa,
kunnes meidät työnnetään ulos, niin kuin egyptiläiset työnsivät israelilaiset,
ei, vaan meidän tulee lähteä ulos vapaaehtoisesti, meidän tulee
mennä Hänen luokseen, Hänen
tähtensä, jotta saisimme olla Hänen kanssaan.
(Ivan Beniaminovitsh Kargel
1896)
 |
|
Ruisrääkkä
|
7/28 Jeesus
jatkaa, "Ei kaiketi hän (Herra) kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki,
mitä oli käsketty? Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on
käsketty tehdä, sanokaa: Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet
vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään" (Luuk. 17:9-10).
Sana
"ansioton" tässä tarkoittaa "ilman meriittejä" - niin,
ettei ole ansainnut mitään tekojen tai itsensä kautta. Jeesus sanoo, "Kun
olette käsitelleet synnin juurenne uskolla, älkää sanoko: Minä tein sen, minä
voitin. Ei, vaan ainoastaan teidän Isänne armo vapautti sinut."
Jotkut
ihmiset tulevat ylpeiksi, kun he saavat voiton synnistä. He ajattelevat,
"Minä olen saanut elämääni järjestykseen. Jumala saisi olla kiitollinen,
että Hänellä on minussa puhdas astia."
Mutta
Jeesus vastaa, "Ei, vaan totuus on, että sinä ainoastaan alat täyttää
velvollisuuttasi. Siitä päivästä lähtien, kun sinut pelastettiin, minä olen
käskenyt sinua hylkäämään syntisi. Miksi siis olet odottanut viisi, kymmenen,
kaksikymmentä vuotta minua totellaksesi? Ei sinulla ole aihetta onnitella
itseäsi."
Tunnen
erään kristityn veljen, jonka vaimo jätti hänet toisen miehen takia. Läpi tuon
vaikean ajanjakson, tämä mies pysyi moraalisesti puhtaana. Myöhemmin, hän
väitti, "Minä olen ansainnut vanhurskauteni. Minä maksoin siitä." Ei,
ei milloinkaan. Sillä ei ole merkitystä, kuinka tuskallisia tai vaikeita meidän
koettelemuksemme saattavat olla. Meidän tottelevaisuutemme ei voi milloinkaan
tehdä meistä vanhurskaita. Se yksinkertaisesti on meidän velvollisuutemme.
Kuitenkin,
jopa yksinkertaisin tottelevaisuus on ruokaa Herrallemme, koska se on syntynyt
uskosta. Se on juhla-ateria, joka laittaa Hänet iloitsemaan ja sanomaan;
"Sinä ruokit minua, tyydytät nälkääni."
(David Wilkerson:
Ote kirjoituksesta Aina kasvava usko 2001)
Opetuksia ja taivaan lintuja osa 6 http://tutkitaankirjoituksia.blogspot.com/2020/04/opetuksia-ja-taivaan-lintuja-osa-6-21-24.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti