Lamput ja vahakynttilät

(Tämä kirjoitus on käännetty 1800-luvulla kirjoitetusta skotlantilaisen  Alexander Hislopin kirjasta ”The Two Babylons”)

Eräs toinen erikoisuus roomalaiskatolisen kirkon jumalanpalveluksessa on lamppujen ja vahakynttilöiden käyttö. Jos Maria ja pienokainen asetetaan syvennykseen, täytyy heillä olla edessään lamppu palamassa. Jos messua vietetään, vaikkakin kirkkaassa päivänvalossa, alttarilla on oltava sytytettyinä vahakynttilöitä. Jos suuri kulkue järjestetään, se ei voi olla kunnollinen eikä täydellinen ilman palavia kynttilöitä tuomassa armoa hyvälle esitykselle.

Noiden lamppujen ja kynttilöiden käyttö on peräisin samasta lähteestä kuin kaikki muukin roomalaiskatolinen taikausko. Se, mikä sai aikaan sen, että "sydän", kun siitä oli tullut lihaksi tulleen Pojan symboli, esitettiin palavana sydämenä, edellytti myös, että palavat lamput ja sytytetyt kynttilät olisivat osa Pojan palvontaa; sillä tällä tavoin palvottiin auringonjumalaa Zarathustran vakiintuneiden palvontamenojen mukaisesti.

Kun jokaisen egyptiläisen oli sytytettävä ulos talonsa eteen lamppu samana iltana, se tapahtui auringon kunniaksi, joka oli peittänyt kirkkautensa esiintymällä ihmishahmoisena. Kun Kurdistanin jeshidit vielä tänäkin päivänä juhlivat kerran vuodessa "palavien lamppujen" juhlaa, niin myös se tapahtuu sheikki Shemsin eli auringon kunniaksi. Se, mitä noissa tilaisuuksissa tapahtui suuressa mittakaavassa tapahtui myös pienessä mittakaavassa heidän jumalansa yksilöllisessä palvonnassa, kun ihmiset sytyttivät lamppuja ja kynttilöitä suosikkijumalansa edessä.

Tämä käytäntö oli ollut vallalla erityisesti Babyloniassa, kuten luemme apokryfikirjoittaja Baarukin kirjasta. "He (babylonialaiset) sytyttävät lamppuja jumalilleen enemmän kuin itselleen, vaikka jumalat eivät näe heistä yhtäkään ja ovat yhtä tunnottomia kuin talon parrut", hän kertoo.

Pakanallisessa Roomassa noudatettiin samaa tapaa. Niinpä luemme pakanallisen keisari Liciniuksen kutsuneen ennen taistelua kilpailijaansa Konstantinusta vastaan ystävänsä neuvonpitoon tiheään metsään, jossa he uhrasivat hänen jumalilleen "sytyttäen vahakynttilät" niiden eteen, jolloin hän vihjasi puheessaan jumalille, että jos ne eivät antaisi hänelle voittoa Konstantinusta vastaan käytävässä taistelussa, olihan hän heidän yhteinen vihollisensa, hänen olisi pakko luopua heidän palvonnastaan ja samalla "sytyttämästä vahakynttilöitä heidän kunniakseen".

Myös Rooman pakanallisissa kulkueissa oli vahakynttilöillä tärkeä sija. Tri Middleton toteaa tietolähteenään Apuleius: "Korkein viranomainen osallistui yleensä näihin juhlallisuuksiin seremoniapuvussa messukasukkaan pukeutuneiden pappien avustamana, kaikilla käsissään vahakynttilät kantaen korokkeella (thensa) parhaimpiinsa pukeutuneiden jumaliensa kuvia; heitä seurasivat tavallisesti seudun ylhäisimmät nuoret puettuina valkoisiin pellavakasukoihin ja laulaen hymnejä niiden jumalten kunniaksi, joiden juhlaa vietettiin ja heitä seurasivat ihmisjoukot, jotka oli vihitty samaan uskontoon ja heillä kaikilla oli käsissään vahakynttilät."

Tämä tapa sytyttää lamput ja kynttilät kirkkaassa päivänvalossa oli niin kerta kaikkiaan pakanallinen tapa, että voimme lukea kristittyjen kirjailijoiden kuten esimerkiksi 300-luvulla eläneen Lactantiuksen ilmaisevan sitä absurdilla tavalla ja pilkkaavan sitä nimenomaan pakanallisena tapana. Mutta se, mikä oli tuntematonta kristilliselle seurakunnalle 300-luvun alussa, alkoi vähitellen tunkeutua siihen yhteisöön, joka kerskailee olevansa "kaikkien kirkkojen äiti ja rakastettu" ja on nyt eräs sen huomattavimmista erityispiirteistä.

Vaikka roomalaiskatolinen kirkko käyttää sekä lamppuja että vahakynttilöitä rituaaleissaan, on kuitenkin ilmeistä, että se pitää viimeksi mainittuja erityisen arvokkaina muihin valonlähteisiin verrattuna. Aina Trenton kirkolliskokoukseen saakka roomalaiskatolisessa kirkossa rukoiltiin näin pääsiäisen aattona pääsiäiskynttilöitä siunattaessa:

"Rukoillen sinua tänä pyhänä Pääsiäisaattona, joka on sinun pyhää työtäsi, me uhraamme mitä nöyrimmin sinun Majesteetillesi tämän uhrin; nimittäin tulen, jota ei ole saastuttanut ihmisen rasva eikä epäpyhä öljy tai voide eikä sytyttänyt mikään maallinen tuli; mutta me uhraamme sinulle tottelevaisina, täydellisesti omistautuneina, VAHASTA ja kynttilänsydämestä tehdyn tulen, joka on sytytetty ja palaa sinun nimesi kunniaksi. Tämä suuri MYSTEERI ja tämän pyhän aaton ihmeellinen sakramentti on suoritettava sen tähden asiaankuuluvalla ylistyksellä."

Kuten tässä julistetaan, on uskottavaa, että "vahakynttilöihin" sisältyy jonkinlainen okkulttinen "mysteeri" (salaisuus) alkuperäisessä epäjumalanpalvelusjärjestelmässä, josta roomalaiskatolinen kirkko on saanut rituaalinsa ja kun ottaa huomioon, millä innolla toisistaan etäällä olevat kansat ovat yksimielisesti omaksuneet vahakynttilöiden käytön pyhissä rituaaleissaan.

Lähellä Baikal-järveä Siperiassa asuvien tungusien keskuudessa ”asetetaan burchanien (maan jumalien ts. epäjumalien) eteen vahakynttilät”. Molukeilla käytetään Niton eli paholaisen (jota saarilla palvotaan jumalana) palvonnassa vahakynttilöitä. Hurd kertoo, että kun koolla on 20-30 ihmistä, "he kutsuvat Nitoa rummuttamalla pientä, tehtävään pyhitettyä rumpua, kun samanaikaisesti kaksi tai useampi sytyttää vahakynttilät lausuen mystisiä sanoja, joiden avulla he uskovat saavan hänet tulemaan".

Ceylonilla käytetään vahakynttilöitä välttämättömänä osana jumalanpalvelusta. Sama kirjailija kertoo, että "Ceylonilla pystyttävät jotkut jumalanpalvojat, jotka eivät ole pappeja, omia kappeleita itselleen, mutta jokaisessa on oltava Buddhan kuva ja sen edessä on oltava palavat vahakynttilät ja koristeena kukkia". Näin yleisen tavan täytyy olla peräisin samasta alkulähteestä ja sen täytyy perustua jonkinlaiseen mystiikkaan.

Vahakynttilä oli itse asiassa hieroglyfi niin kuin niin monet muutkin asiat, joita olemme tutkineet ja sen tarkoituksena oli esittää Babylonian jumala sen eräässä olennaisen tärkeässä ilmenemismuodossa nimittäin Suurena Välittäjänä. Muinaiseen historiaan tutustunut lukija saattaa ehkä muistaa, että eräs muinainen jumala oli nimeltään Quranos* ts. "Valaisija".

*Sillä Aor eli our, 'valo' ja an, 'toimia jnkn toteutumiseksi' eli tuottaa (vrt. engl. en- 'tehdä'). Ouranos on siis "Valaisija".

Foinikialaisen Sanchuniathonin mukaan tätä Ouranaosta kutsutaan Eliounin pojaksi — ts. kuten hän itse tai Philo-Byblius nimen tulkitsee, "Kaikkein korkein". (SANCH) Ouranos on konkreettisessa merkityksessä "Loistaja"; ja Hesychius tekee siitä samanmerkityksisen kuin Kronos, jolla on myös sama merkitys, sillä verbi Krn, mistä se tulee, merkitsee joko 'työntää ulos sarvet' tai 'lähettää esiin valonsäteitä'.

Ja vaikka epiteetti Kronos eli "Sarvipää" viittasi alun perin Nimrodin fyysiseen voimaan "mahtavana" kuninkaana, kun tuo kuningas jumalallistettiin ja hänestä tehtiin "Taivaan kuningas", tuota nimeä Kronos käytettiin hänestä edelleen hänen uudessa roolissaan "Loistajana eli Valonantajana".

Hesiodoksen tekemä erotus Ouranoksen ja Kronoksen välillä ei ole suunnattu näiden jumaluuksien varsinaista identiteettiä vastaan pakanallisina jumalina; sillä Herodotos toteaa, että Hesiodoksella oli tekemistä "teogonian keksimisessä" kreikkalaisille. Tämä viittaa siihen, että ainakin joidenkin tuon teologian yksityiskohtien täytyy olla hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Ja asiaa tutkittaessa huomaammekin, että kun allegorian verho poistetaan, Hesiodoksen "ouranos" oli pohjimmiltaan "Taivaan kuningas", elävä ja tosi Jumala, vaikka hänet esitettiinkin pakanajumalana.

Nimenomaan tässä ominaisuudessa palvottiin Nimrodia silloin, kun hänestä tehtiin jumala. Auringonjumalana häntä pidettiin sekä materiaalisen maailman valaisijana että ihmissielujen valaisijana, sillä häntä pidettiin "hyvyyden ja totuuden" paljastajana. On ilmeistä Vanhan Testamentin perusteella samoin kuin Uudenkin Testamentin perusteella, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen oikea, henkilökohtainen nimi on "Jumalan Sana" Jumaluuden sydämen ja neuvon paljastajana. Auringonjumalan yhdistämiseksi Jumaluuden Suureen Paljastajaan, josta käytettiin nimitystä Mithra, kuvattiin kuvapatsaana Leijonaksi; tuon Leijonan huulien välissä oli kuvattuna Mehiläinen

Auringonjumalan huulten väliin kuvatun mehiläisen tarkoituksena oli osoittaa hänen olevan "Sana". Ilmaus Dabar, joka kaldeankielessä tarkoittaa "mehiläistä", merkitsee myös "sanaa". Ja se, että mehiläinen on kuvattu suuhun, ei jätä epätietoisuutta siitä, mikä merkitys kuvauksen tehtävänä oli välittää. Sen tarkoituksena oli kuvata uskomusta, jonka mukaan Mithra (jota Plutarkhoksen mukaan palvottiin Mesiteksenä "Välittäjänä") Ouranoksena, "Valaisijana", ei ollut kukaan muu kuin tuo kirkastettu, josta evankelista Johannes sanoo: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä... Hänessä oli elämä, ja elämä oli IHMISTEN VALKEUS."

Herra Jeesus Kristus on aina ollut Jumaluuden paljastaja ja kantaisien on täytynyt tietää hänen olevan se; sillä sama evankelista sanoo: "Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut", ts. Hän on paljastanut Hänet. Ennen kuin Vapahtaja tuli, muinaiset juutalaiset puhuivat yleisesti Messiaasta tai Jumalan Pojasta käyttäen hänestä nimeä Dabar eli "Sana".

Tämä käy ilmi tutkittaessa, mitä 1. Samuelin kirjan 3.luvussa sanotaan. Tuon luvun ensimmäisessä jakeessa sanotaan: "mutta Herran sana oli harvinainen siihen aikaan, eivätkä näyt olleet tavallisia", ts. Eelin synnin seurauksena Herra ei ollut pitkään aikaan ilmaissut itseään hänelle näyssä, niin kuin hän teki profeetoille.

Kun Jumala oli kutsunut Samuelin, niin tämä Israelin Jumalan "näky" palautettiin (vaikka ei Eelille), sillä viimeisessä jakeessa (jae 21) sanotaan: "Ja Herra ILMESTYI edelleenkin Siilossa; sillä Herra ilmestyi Samuelille Siilossa Herran SANAN kautta." Vaikka Herra puhui Samuelille, ilmaus edellyttää enemmän kuin puhetta, sillä jakeessa sanotaan "HERRA ilmestyi"—ts. hänet voitiin nähdä.

Kun Herra ilmestyi tai Samuel sai nähdä hänet, siitä sanotaan, että se tapahtui "Herran Sanan (Dabar) kautta". Jotta "Herran Sana" olisi voinut olla näkyvä, sen on täytynyt olla "Jumalan Sana" persoonana, ts. Kristus.*

*Babylonian vankeuden jälkeen Kristuksesta käytettiin yleisesti arvonimeä "Herran Sana", kuten kaldealaiset Vanhan Testamentin targumit eli parafraasit osoittavat. Näissä myöhäisemmissä kaldealaisissa targumeissa käytetty termi sanasta "San" on "Mimra"; mutta tätä sanaa, vaikka se on heprealaisissa kirjoituksissa käytetyn sanan synonyymi, ei koskaan käytetä niissä. Sen sijaan käytetään sanaa Dabar. Tämä on niin yleisesti tunnettua, että Johanneksen evankeliumin hepreankielisessä käännöksessä Johanneksen evankeliumista Bagsterin Polyglottissa, on ensimmäinen jae esitetty siinä seuraavasti: "Alussa oli Sana (Dabar)."

Se oli ollut ilmeisesti primitiivinen nimi, jolla hänet tunnettiin; ja sen tähden ei olekaan ihmeellistä, että Platon käytti kolminaisuuden toisesta persoonasta nimitystä Logos, joka on vain käännös sanasta "Dabar" eli "Sana". 

Vahakynttilöiden valo Dabarin, "Mehiläisen" valona asetettiin korvaamaan Dabarin valoa. Tällä tavoin luopiot kääntyivät pois "Tosi Valosta" ja asettivat Hänen tilalleen varjon.

On selvää, että näin todella tapahtui: sillä Crabb sanoo Saturnuksesta puhuessaan, että "hänen alttareilleen asetettiin palavia vahakynttilöitä, koska Saturnuksen avulla ihmiset pääsivät eksytyksen pimeydestä totuuden valoon".

Aasian Kreikassa pidettiin tuota babylonialaista jumalaa valoa tuovana "Sanana", sillä havaitsemme mehiläisellä olevan sellaisen aseman, että käy hyvin selvästi ilmi, että se oli suuren Paljastajan symboli.

Niinpä näemme Mullerin puhuvan Efeson Dianan palvontaan liittyvistä symboleista: "Hänen symbolinsa on aina mehiläinen, jota ei muulla tavoin liitetä Dianaan... Ylipappia itseään kutsuttiin Esseniksi eli kuningasmehiläiseksi".

Ylipapin luonne osoittaa sen jumalan luonteen, jota hän edustaa. Tornia kantavan jumalattaren Dianan kanssa yhdessä palvottu jumala oli tietenkin sama jumala, joka aina esitettiin yhdessä tuon babylonialaisen jumalattaren kanssa. Ja hänen papillinen arvonimensä osoittaa, että mehiläinen, jota hänen mitaleissaan käytettiin, oli vain toinen hänen lapsensa symboleista "naisen siemenen" ominaisuudessa, Dabarina, "Sanana", joka valaisi ihmisten sielut.

Meillä on huomattavaa todistusaineistoa roomalaiskatolisen kirkon omissa kaavoissa siitä, että juuri tämä on se "mysteeri", joka roomalaiskatolisen kirkon alttareilla palaviin vahakynttilöihin sisältyy. Sillä nimenomaan samassa yhteydessä, jossa vahakynttilöiden salaisuudesta (mysteeri) puhutaan, roomalaiskatolinen kirkko viittaa nimenomaan näin Mehiläiseen, joka tuottaa vahan:

"Sillä sikäli kuin ihmettelemme tämän aineen alkua, nimittäin vahakynttilöiden, on meidän välttämättä ylistettävä suuresti mehiläisten alkuperää, sillä... ne kokoavat kukat jaloillaan ja kuitenkaan eivät kukat siitä vahingoitu; ne eivät synnytä poikasia, vaan synnyttävät poikasensa suustaan niin kuin Kristus (mikä ihana esimerkki) tulee Isänsä SUUSTA."*

*Review of Epistle of DR. GENTIANUS HARVET of Louvaine. Tämä teos, jota yleisesti kutsutaan roomalaiskatolisen kirkon mehiläispesäksi, sisältää edellä käännetyn alkuperäisen latinankielisen kohdan.

Kyseessä oleva kohta sisältyy vähintäänkin kahteen roomalaiskatoliseen messukäsikirjaan, jotka ovat kuitenkin nykyään hyvin harvinaisia — ts. toinen on painettu Wienissä 1506, johon tekstin lainausta on verrattu ja sen olemassaolo varmennettu; ja toinen painettu Venetsiassa 1522. Nämä päivämäärät edeltävät uskonpuhdistusta.

Ilmenee, että tämä kohta on poistettu seuraavista laitoksista ikään kuin se ei sopisi siihen tutkivaan tarkasteluun, johon kaikki alistettiin tuon suuren tapahtuman aikana. Kynttilöiden siunausseremonia, jota ei löydy Pontificate Romanumista Edinburghin Advocates' Librarystä, löytyy Venetsian Pontificate Romanumista vuodelta 1572.

Roomalaiskatolisen kirkon vuonna 1677 Pariisissa painetun messukirjan kynttilöiden siunaamista koskevassa kohdassa ylistetään suuresti Mehiläistä tavalla, joka muistuttaa kovasti edellä esitettyä lainausta. Noin erikoislaatuisen kaavan sisällyttäminen uskonnolliseen seremoniaan on hyvin varhaisilta ajoilta ja voidaan jäljittää selvästi olevan italialaista alkuperää, sillä 500-luvulla toimineelta roomalaiskatoliselta piispa Ennodiukselta löytyy täsmälleen samanlainen kohta.

Niinpä "pääsiäiskynttilän" puolesta lausutusta rukouksesta käy ilmi syy vahakynttilän uhraamiseen: se on nimenomaan siksi, että juuri noista mehiläisistä, jotka valmistavat niihin käytetyn vahan, sanotaan: "maassa on kuva siitä, MIKÄ ON TUNNUSOMAISTA TAIVAALLE", ja että mitä tulee nimenomaan  SUVUNJATKAMISEEN, mehiläiset kykenevät "yrttien avulla synnyttämään poikasensa SUUSTAAN vähemmässä ajassa kuin kaikki muut luontokappaleet normaalilla tavalla". Tässä rukouksessa on täsmälleen sama ajatus kuin esittämässämme lainauksessa; ja on vain yksi selitys sellaisen ajatuksen alkuperälle. Sen täytyy olla peräisin kaldealaisesta liturgiasta.

Tässä on ilmeistä, että Kristukseen viitataan "Jumalan Sanana". Ja miten kenenkään mielikuvitus olisi koskaan synnyttänyt sellaista vertailua, mikä sisältyy lainaamaamme tekstiin, ellei olisi kysymys sanaleikistä [kaksoismerkityksestä] sanojen "Dabar", "Mehiläinen" ja "Dabar = Sana" välillä.

Huomaan eräässä jo lainaamassamme roomalaiskatolisessa teoksessa Pancarpium Marianum Jeessusta kutsuttavan nimenomaan nimityksellä Mehiläinen. Kirjoittaja puhuu seuraavasti Mariasta otsikon "Ihanuuden Paratiisi" alla: "Tuossa Paratiisissa tuo taivaallinen Mehiläinen ts. lihaksi tullut viisaus ravitsi itseään. Täältä se löysi tuon pisaroivan hunajakennon, jonka avulla turmeltuneen maailman koko kitkeryys on muutettu makeudeksi".

Tämä esittää Jumalaa pilkkaavalla tavalla Herran Jeesuksen ikään kuin saaneen kaiken maailmalle siunauksen tuottavan äidiltään! Olisiko tällainen ikinä voinut olla peräisin Raamatusta? Ei. Se on voinut tulla ainoastaan siitä lähteestä, josta kirjoittaja oli oppinut kutsumaan "lihaksi tullutta viisautta" nimellä Mehiläinen.

Ja nyt, koska sanaleikki, johon sellainen nimitys Herrasta Jeesuksesta ainoastaan voi olla alkuisin, perustuu ainoastaan Babylonian kieleen. Se osoittaa sen, mistä tällainen teologia on tullut ja se todistaa myös, että koko vahakynttilöiden siunaamisrukouksenkin täytyy olla peräisin babylonialaisesta rukouskirjasta.

Varmastikin lukijan täytyy nähdä joka askeleella yhä enemmän ja enemmän, miten tarkalleen Jumalan seitsemällä kukkulalla istuvalle naiselle antama nimitys "salaisuus: Suuri Babylon" (engl. Mystery, Babylon the Great") pitää paikkansa!

 

Kirjoitus on käännetty skotlantilaisen  Alexander Hislopin 1800-luvulla kirjoitetusta kirjasta ”The Two Babylons”