Johannes Kastajan syntymäjuhla
(Tämä kirjoitus on suomennettu
1800-luvulla ilmestyneestä Alexander
Hislopin kirjasta ”The Two
Babylons”)
Paavillisessa kalenterissa on Johannes
Kastajan syntymäjuhlan ajankohdaksi merkitty 24. kesäkuuta eli juhannusaatto.
Aivan sama ajankohta oli yhtä merkittävä babylonialaisessa kalenterissa, sillä
se oli yksi Babylonian kaikkein tärkeimmistä juhlista. Sillä
juuri juhannuksena eli kesäpäivän seisauksena alkoi Kaldeassa,
Syyriassa ja Foinikiassa "Tammus"-niminen
kuukausi; ja tuon kuukauden ensimmäisenä päivänä
-- ts. noin 24. päivä kesäkuuta – vietettiin erästä Tammuksen alkuperäisistä juhlista.*
*STANLEYn Saboean Philosophy. Egyptissä Tammusia vastaava
kuukausi -- siis Epep -- alkoi 25. kesäkuuta (WILKINSON).
Tuon babylonialaisen jumalan
kuoleman ja eloon heräämisen muistolle oli omistettu eri syistä eri maissa
muita aikoja. Mutta tämä,
niin kuin kuukauden nimestä voidaan
päätellä, on ilmeisesti ollut todella se ajankohta, jolloin hänen kunniakseen
nimettyä juhlaa vietettiin alun perin siinä maassa, jossa epäjumalanpalvelus
oli syntynyt. Ja tämä juhla erityisine rituaaleineen oli saanut niin vahvan
otteen ihmisten mielistä, että vaikka aikanaan oli omistettu muitakin päiviä Babylonian Messiaaseen liittyviin suuriin tapahtumiin niin
kuin joissakin osissa maatamme on tehty, niin tämän pyhän ajankohdan ei voitu
antaa mennä ilman joitakin siihen liittyviä erityisiä rituaaleja.
Kun paavinvalta lähetti lähettiläitään
Eurooppaan 500-luvun loppupuolella
saadakseen koottua pakanat laumaansa, tämä juhla oli monissa maissa
suuressa suosiossa. Mitä sille olisi pitänyt tehdä? Olisiko heidän pitänyt
käydä sotaa sitä vastaan?
Ei. Se olisi ollut vastoin paavi Gregorius I:n kuuluisaa
neuvoa, jonka mukaan oli mentävä
puolitiehen vastaan pakanoita ja tuotava heidät sillä tavoin roomalaiskatolisen
kirkon alaisuuteen. Tuota Gregoriuksen ohjetta noudatettiin huolellisesti.
Ja niin liitettiin juhannus, jonka pakanat olivat pyhittäneet Tammuksen palvonnalle,
roomalaiskatolisen kirkon kalenteriin pyhänä kristillisenä juhlana.
Mutta oli vielä päätettävä eräs kysymys:
Millä nimellä tätä
pakanallista juhlaa kutsuttaisiin, kun se pyhitettäisiin ja otettaisiin
roomalaiskatolisen uskon rituaaliksi? Liian röyhkeää olisi ollut kutsua sitä
vanhalla nimellään Belin tai Tammusin mukaan
heti siinä vaiheessa, kun juhla otettiin käyttöön. Vaikeaa olisi myös ollut
nimittää sitä Kristuksen mukaan varsinkaan, kun Hänen
elämässään ei ollut tapahtunut mitään erityistä tuona ajankohtana.
Mutta Vääryyden Mysteereiden agenttien
oveluus ei joutunut pulaan tässäkään asiassa. Jos Kristuksen nimeä ei voitu
kätevästi liittää tuohon juhlaan, mikä estäisi nimeämästä sitä Hänen
edelläkävijänsä Johannes Kastajan mukaan?
Johannes Kastaja syntyi kuusi kuukautta
ennen meidän Herraamme. Ja koska nyt pakanallinen talvipäivän seisauksen juhla oli omistettu Vapahtajan syntymäpäiväksi,
niin siitä seurasi, että jos Hänen edelläkävijänsä saisi oman juhlansa, hänen
juhlaansa oli vietettävä juuri tänä ajankohtana; sillä kesäkuun 24. päivän ja
joulukuun 25.päivän välillä -- ts. kesä- ja talvipäivän seisausten välillä --
on juuri kuusi kuukautta.
Paavinvallan kannalta tämä oli
mahdollisimman sopivaa. Eräs niistä pyhistä nimistä, joilla Tammusia eli Nimrodia* kutsuttiin, kun hän ilmestyi uudelleen Mysteereissä sen jälkeen kun hänet
oli tapettu, oli Oannes.*
*BEROSUS, BUNSENin Egypt. Jotta voisimme samaistaa Nimrodin ja Oanneksen,
jonka Berosus mainitsee ilmaantuvan merestä, on muistettava,
että Nimrodin on osoitettu olevan Bacchus. Luvussa
IV, osassa 1 on todisteet siitä, että Nimrodin
eli Bacchuksen kerrotaan paenneen mereen, kun viholliset olivat
voittaneet hänet.
(* 8 Ja Kuusille syntyi Nimrod. Hän oli ensimmäinen valtias maan päällä. 9 Hän oli mahtava
metsämies Herran edessä. Siitä on sananparsi: "Mahtava metsämies Herran
edessä niinkuin Nimrod." 10
Ja hänen valtakuntansa alkuna olivat Baabel, Erek, Akkad ja Kalne Sinearin maassa. -1.Moos.10:8-10)
On luonnollista, että hän ilmestyisi nimenomaan Oanneksen hahmoisena Kala-jumalana. Hieronymushan kutsuu tunnettua
Kala-jumalaa Dagonia nimellä Piscem
moeroris (BRYANT) eli "surun kala”.
Se todistaa hyvin, että Kala-jumala on "valitettu" Bacchus. Ja yhteneväisyys on täydellinen, kun
Hesychius kertoo meille, että jotkut kutsuivat Bacchusta
nimityksellä Ichtys eli "kala".
Roomalaiskatolisen kirkon pyhällä
kielellä Johannes kastajan nimi
oli Joannes. Niinpä ei muuta tarvittu, jotta 24. kesäkuuta
vietettävä juhla saatiin sopimaan sekä kristityille että pakanoille. Juhlaa
vietettäisiin Joanneksen kunniaksi
ja sitten kristityt luulisivat, että he viettivät juhlaa Johannes
Kastajan kunniaksi ja pakanat taas palvoivat edelleen vanhaa hyvää Oannesta eli Tammusia.
Siitä syystä paavinkirkko viettää Johannes
Kastajan syntymäjuhlaa juuri samaan aikaan kuin muinaisessa Babyloniassa juhlittiin Tammusin suurta
kesäjuhlaa. Ja pyhän Johanneksen
juhla, fete, alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin
tuo juhlapäivä alkoi Kaldeassa. On hyvin tunnettua, että idässä
vuorokausi alkoi edellisenä iltana.
Vaikka siis 24. päivä on merkitty syntymäpäiväksi, Johanneksen syntymäpäivän
juhlallisuudet ja menot alkavat AATTONA -- ts. 23. päivän iltana.
Jos tutkiskelemme itse juhlamenoja,
näemme, miten puhtaasti pakanallisia ne ovat ja miten ratkaisevalla tavalla
niiden varsinainen alkuperä käy ilmi. Juhannusaaton suuri tunnusomainen
seremonia on juhannuskokko. Se sytytetään Ranskassa, Sveitsissä, roomalaiskatolisessa Irlannissa ja joillakin
läntisillä Skotlannin saarilla,
joissa paavinvalta yhä vallitsee. Niitä sytyttävät kaikkialla Rooman kannattajat
ja niiden maissipelloille viedään palavia soihtuja.
Tällä tavoin Bell kuvaa teoksessaan Wayside
Pictures (kuvia teiden varsilta) Ranskan Bretagnen juhannuskokkoja:
"Jokaisella juhlalla (fete) on
omat erityispiirteensä. Ehkä juhannuksen erityispiirteet ovat kaikkein
hätkähdyttävimmät. Koko päivän köyhät lapset kulkevat kerjäämässä
avustuksia Johanneksen kunniaksi
sytytettäviä kokkoja varten ja iltapuolella syttyvät kokot toinen toisensa
jälkeen. Lopulta loistavat tuhannet kokot kukkuloiden huipuilta, kunnes koko
maa hehkuu kuin yhtenä suurena palona.
Joskus papit sytyttävät ensimmäisen
kokon torilla ja toisinaan sen sytyttää enkeli, joka saadaan laskeutumaan
kirkon huipulta mekaanisen laitteen avulla, kädessään soihtu, jolla hän
sytyttää kokon ja lentää taas takaisin. Nuoret tanssivat kokkojen ympärillä
villisti, sillä taikauskon mukaan he
pääsevät naimisiin alkavana vuonna, jos he saavat tanssittua yhdeksän kokon
ympärillä ennen keskiyötä.
Liekehtivien kokkojen ympärille
asetetaan istuimia kuolleita varten,
joiden henkien uskotaan tulevan sinne nauttimaan melankolisesta huvista, kun he
saavat kuulla jälleen kansanlauluja ja muistella nuoruutensa ilakointia.
Silloin säästetään palasia soihduista ikään kuin taikakaluiksi suojelemaan ukkosilta ja hermosairauksilta. Ja niiden
kukkien kruunut, jotka ympäröivät pääkokkoa, ovat hyvin kysyttyjä, koska ne
tekevät omistajastaan erikoisen kadehdittuja." Näin on Ranskassa.
Kääntykäämme nyt Irlantiin.
Charlotte Elisabeth kuvailee erästä juhannusjuhlaa, jossa hän oli mukana:
"Tuona irlantilaisen maalaisväestön suurena juhlana, juhannusaattona on
tapana, että tuona iltana auringon laskiessa sytytetään kautta koko maan
valtavia, korkealle kohoavia kokkoja turpeesta, suopuista ja kaikesta palavasta
aineesta, mitä saadaan kerättyä. Turpeesta saadaan tasainen, kunnollinen palo
ja suopuista mitä loistavimmat liekit ja näiden suurenmoisten, kaikilla
kukkuloilla palavien merkkitulien aikaansaama vaikutus on valtava. Niistä
lähtee valtavasti savua joka suunnalta.
Maalaiset alkavat kokoontua jo varhain
illalla ja kaikki ovat pukeutuneet parhaisiinsa, terveyttä uhkuen, kaikkien
kasvot täynnä sitä kipinöivää intoa ja äärimmäistä nautintoa, joka on niin
tyypillistä maalaisille. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään sen
kaltaista. Minua ilahduttivat valtavasti heidän kauniit, älykkäät, iloiset
kasvonsa; miesten rohkea olemus ja neitojen leikillinen, mutta todella
vaatimaton käytös; vanhusten eloisuus ja lasten villi riemu.
Kun kokko oli sytytetty, siitä nousi
loistava liekki. Hetken aikaa he seisoivat katselemassa sitä tuon oudon valon
vääristäessä heidän kasvonsa, kun suopuu heitettiin kokkoon. Hetken kuluttua
vanhan sokean säkkipillinsoittajan edestä siivottiin maa. Hän oli itse
energian, taikuuden ja oveluuden beau ideal, joka istui matalalla
tuolilla ääriään myöten täynnä olevan tuopin vieressä ja soitteli
säkkipillillään mitä eloisimpia säveliä. Loputon tanssi alkoi.
Mutta sitä seurasi jotain, mikä
askarrutti minua jonkin verran. Kun kokko oli palanut muutamien tuntien
kuluessa matalaksi, alkoi seremoniaan erottamattomasti kuuluva osa. Jokainen
mukana oleva maalainen kulki sen läpi ja useita
lapsia heitettiin yli kipunoivien kekäleiden.
Sitten ilmestyi noin 250 cm puinen
kehys, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty hevosen pää ja suuri valkoinen
lakana. Se oli heitettynä yli siten, että se peitti puun ja miehen, jonka pään
päällä sitä kuljetettiin. Tätä tervehdittiin äänekkäillä huudoilla ja sitä
kutsuttiin "valkoiseksi
hevoseksi". Ja kun sen tuoja oli taiturimaisesti vienyt sen useita
kertoja tulen läpi rohkeasti hypähtäen, se alkoi ajaa takaa ihmisiä, jotka
juoksivat pakoon joka suuntaan.
Kysyin, mitä tuo hevonen tarkoitti, ja minulle
kerrottiin, että se tarkoitti 'kaikkea
karjaa'. Kirjoittaja lisää, että tämä oli vanhaa Baalin ja
siten myös Molokin palvontaa, jota
harjoittivat miljoonat kristityn nimeä kantavat ihmiset avoimesti kaikkialla
nimellisesti kristityn maan sydämessä! Olin hämmästyksissäni, sillä en vielä
silloin tiennyt, että paavinkirkko on vain ovela muunnos pakanallisesta
epäjumalanpalveluksesta, joka sopii sen omiin suunnitelmiin." *Katso kirjoituksen lopusta
lisää Baalista ja Molokista.
Sellaista on juhannusaaton
juhlinta Ranskassa ja katolisessa Irlannissa.
Tällä tavoin Rooman kirkon kannattajat teeskentelevät
muistelevansa hänen syntymäänsä, joka valmisti tien Herran tulolle
kääntämällä Hänen kansansa jäseniä pois kaikista niistä
valheista, joihin he olivat kätkeytyneet ja piirittämällä heidät, niin että he
joutuivat myöntämään Jumalan valtakunnan vastaanottamisen välttämättömyyden, valtakunnan,
joka ei ole vain jotain ulkonaista vaan "vanhurskautta ja rauhaa ja iloa
Pyhässä Hengessä".
Olemme nähneet, että pelkästään niiden
rituaalien näkeminen, joilla tuota juhlaa vietetään, johti edellä siteeratun
kirjailijattaren tekemään heti sen johtopäätöksen, että se, mitä hän näki, oli
todella jäännös muinaisesta pakanallisesta Baalin
palvonnasta. Juhlan historia ja tapa, jolla sitä vietetään valaisevat
toinen toistaan.
Ennen kuin kristinusko saapui Brittein saarille, druidit viettivät
pakanallista kesäkuun 24. päivän juhlaa sytyttämällä kokkoja suuren jumalansa
kunniaksi, jonka olemme jo todenneet olevan Baal. Toland sanoo
teoksessaan Account of the Druids, että "näiden juhannuskokkojen ja -uhrien tarkoituksena oli siunata maan
hedelmä, joka valmistautui nyt korjuuta varten. Samoin kuin toukokuun 1. päivän juhlallisuudet olivat
hyvän kasvun takia ja lokakuun viimeisen päivän vietto oli kiitosjuhla saadusta
sadosta".
Ja hän jatkaa druidien kokoista juhannuksena:
"Palataksemme jälleen kokkoihimme, oli tapana, että paikan isäntä tai
hänen poikansa tai joku muu merkkihenkilö otti käsiinsä uhratun eläimen sisälmykset ja käveli paljain jaloin kolme kertaa
kekäleiden yli sen jälkeen, kun liekit olivat palaneet loppuun viedäkseen ne
suoraan Druidille, joka odotti alttarilla kokonaiseen vuotaan
pukeutuneena. Jos tuo herra selvisi vahingoittumattomana, sitä pidettiin hyvänä merkkinä ja sitä tervehdittiin
äänekkäin huudoin. Mutta jos hän sai jonkun vamman, sen katsottiin tuovan huonoa onnea sekä yhteisölle että
asianomaiselle itselleen".
Toland jatkaa: "Näin olen nähnyt
ihmisten juoksevan ja hyppivän
juhannuskokkojen yli Irlannissa. He eivät olleet ylpeitä
ainoastaan siitä, että selvisivät vammoitta, vaan ikään kuin seremoniassa olisi
kysymys eräänlaisesta puhdistumisesta, jonka jälkeen he
pitivät itseään erityisellä tavalla siunattuina, vaikka he olivatkin täysin
tietämättömiä seremonian alkuperästä jäljitellessään sitä niin
epätäydellisesti".
Heillä on jo ollut syytä tehdä se
johtopäätös, että Foroneus, joka oli "ensimmäinen kuolevainen,
joka hallitsi" -- ts. Nimrod ja roomalainen
jumalatar Feronia -- muistuttivat toisiaan. Mitä tulee
"Johanneksen" kokkoihin, tuo yhteys tulee entistä selvemmäksi sen
perusteella, mitä kerrotaan muinaisista ajoista alkaen näistä kahdesta
jumalasta; ja samalla saamme valaistusta näiden kokkojen alkuperään.
Foroneusta kuvataan sellaisella tavalla, että se osoittaa, että hänen tiedettiin
liittyvän tulen palvontaan. Näin viittaa Pausanius häneen:
"Tämän kuvan [Bitonin kuva] lähellä he [argoslaiset] sytyttivät tulen,
sillä he eivät myönnä sitä, että Prometheus olisi lahjoittanut tulen ihmisille,
vaan kertovat Foroneuksen keksineet
tulen.
Foroneushan ”kokosi ensimmäisenä ihmiset yhteisöiksi", sillä kuvailtuaan
hänen hautakammionsa sijaintia Pausanius jatkaa: "Sillä he suorittavat
todella hautajaismenoja vieläkin Foroneukselle"
sanoin, jotka osoittavat, että hänen kuolemansa muistoa vietettiin samalla
tavoin kuin Bacchuksen kuolemaa.
Sitten Feronian palvonnan
luonne, joka oli tulenpalvontaa, käy ilmi Soracten vuoren juurella
olevan hänen mukaansa nimetyn kaupungin pappien suorittamista rituaaleista.
Bryant kertoo vedoten auktoriteetteinaan sekä Plinyyn että Straboon, että
"papit kävelivät paljain jaloin yli määrän hehkuvia hiiliä ja
kekäleitä".
Huomaamme Arunsin viittaavan Virgiliuksessa tähän
samaan tapaan puhutellessaan auringonjumala Apolloa *, jonka temppeli oli Soractessa, jossa Feroniaa palvottiin
ja jonka on siis täytynyt olla sama kuin Jupiter Anxur, samassa temppelissä
palvottu jumala, jota pidettiin "nuorena Jupiterina" samoin kuin
Apolloa kutsuttiin usein "nuoreksi Apolloksi":
"Oi Soracten korkeiden
asuinsijojen isäntä, jumalten hallitseva voima Foibos, jota
me ensimmäisenä palvomme; kokonaiset
metsät uhkeita mäntyjä sinun vuoksesi
kaadetaan, jotka loistavat sinun
kunniaksesi. Sinun suojeleminasi me paljain jaloin...
*DRYDENIN Virgil Aeneid "The Young Apollo" (nuori
Apollo), "joka oli syntynyt tuomaan lain ja järjestyksen
kreikkalaisille" sanottiin ilmestyneen Delfoissa "täsmälleen
keskellä kesää". (MULLERIN Dorians)
Näin Johannes Kastajan kunniaksi
sytytettyjen kokkojen, joiden hiillosten yli niin vanhat kuin nuoretkin
joutuvat kävelemään, alkuperä voidaan jäljittää "ensimmäiseen
kuolevaiseen, joka hallitsi".
On merkittävää, että mitä kauimpana
toisistaan olevissa pakanamaissa on juhla, jota vietetään olennaisilta osiltaan
samanlaisena kuin Baalin tulenpalvontaa. Ja juuri siinä
vaiheessa Tammus-kuuta, jolloin tuon babylonialaisten jumalan
kunniaksi vietettiin muinoin juhlaa.
Kiinassa,
jossa lohikäärmeveneen juhlaa vietetään
tavalla, joka tuo elävästi mieleen Adoniksen valittajaiset
niille, jotka ovat sellaiseen osallistuneet. Juhla alkaa keskikesällä. Samaan
aikaan vuodesta vietettiin Perussa inkojen valtakaudella Raymin
juhlaa, mikä oli perulaisten
mahtavin juhla, missä joka vuosi sytytettiin uudelleen pyhä tuli auringosta
kiillotetusta metallista valmistetun koveran peilin avulla.
Heillä oli tapana juhannuksen aikaan
aluksi "paastota kolmen päivän ajan, jolloin heidän asumuksissaan ei ollut
lupa sytyttää tulta" suremisen merkkinä. Sitten suru muuttui iloksi, kun Inka ja
hänen hovinsa yhdessä kaikkien Cuzcon asukkaiden kanssa
kokoontui aamun sarastaessa suurelle aukiolle tervehtimään aurinkoa.
Prescott kertoo, että "he
seurasivat innokkaina jumaluuden tuloa ja niin pian kuin hänen ensimmäiset
keltaiset säteensä osuivat pääkaupungin torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin,
puhkesivat yhteen kokoontuneiden asukkaiden ilonhuudot ilmoille voitonlaulujen
ja barbaaristen soitinten villien sävelten säestäminä. Ne kuuluivat yhä
äänekkäämpinä sitä mukaa kuin hänen kirkkaana loistava kiertonsa kohosi itäisen
vuorijonon yläpuolelle ja loisti täydeltä terältään palvojiinsa".
Voisiko tämä surun ja ilon vuorottelu
juuri samana ajankohtana, jolloin babylonialaiset surivat Tammusia ja
iloitsivat hänestä, olla sattumaa? On helppoa ymmärtää, miten sellainen
sureminen ja iloitseminen liittyvät auringon palvontaan, koska Tammus oli
inkarnoitunut auringonjumala. Egyptissä, jonka lamppujen
sytyttämisjuhlassa monet ovat jo olleet näkemässä juhannusta vastaavan juhlan, se
liittyi tunnetusti Osiriksen suremiseen
ja hänestä iloitsemiseen.
Herodotus kertoo, että "Saisissa näytetään
sen hautamonumenttia, jota ei mielestäni ole sopivaa mainita tässä
yhteydessä". Tämä on se tapa, jolla tuo historioitsija säännöllisesti
puhuu Osiriksesta, jonka mysteereihin hänet oli vihitty,
kuvatessaan mitä tahansa hänen palvontaansa liittyviä rituaaleja. "Se
sijaitsee Minervan temppelin takana
olevassa aitauksessa ja lähellä temppelin seinää ja se on temppelin pituinen.
He kokoontuvat myös Saisiin tiettynä
yönä uhraamaan, jolloin jokainen sytyttää ulkona lamppuja talonsa ympärille.
Lamput ovat pieniä suolalla ja öljyllä täytettyjä kuppeja, joissa kelluu koko
yön palava sydän. Tätä juhlaa kutsutaan palavien
lamppujen juhlaksi. Ne egyptiläiset, jotka eivät pääse tähän juhlaan
uhraavat kuitenkin ja sytyttävät lamput kotonaan, niin että ei ainoastaan
Saisissa, vaan kautta koko Egyptin vietetään samanlaista valojen juhlaa.
He liittävät tuona yönä vietettävään juhlaan pyhän
tarkoituksen ja kunnioittavat sitä juhliessaan". Wilkinson yhdistää tämän
juhlan lainatessaan tätä Herodotuksen kohtaa nimenomaan Osiriksen valittajaisiin
ja vakuuttaa, että "pidettiin seurauksiltaan mitä tärkeimpänä kunnioittaa
tuota jumalaa suorittamalla tämä rituaali kunnolla".
Yetzidien eli nykyajan Kaldean paholaisenpalvojien keskuudessa vietettiin samaa
juhlaa samana päivänä luultavasti lähes siinä määrin samoin rituaalein kuin
olosuhteet sallivat kuin tuhansia vuosia aikaisemmin, kun Tammusin palvonta
oli samalla seudulla kukoistuksessaan. Herra Layard kuvaa tällaista juhlaa,
jossa hän on itse ollut läsnä:
"Kun iltahämärä oli mennyt,
karkeasta ruskeasta kankaasta valmistettuihin ihonmyötäisiin pukuihin
pukeutuneet fakiirit eli alemman tason papit päässään mustat
turbaanit tulivat hautakammiosta kantaen kukin toisessa kädessään soihtua ja
toisessa kädessä öljyastiaa ja nippua puuvillaisia lampunsydämiä. He täyttivät
ja laittoivat käyttökuntoon lamput, jotka oli sijoitettu seinäsyvennyksiin
piha-aukiota ympäröiville ja laaksoa reunustavien rakennusten seinille ja jopa
yksittäisten kivien päälle ja onttoihin puunrunkoihin. Vuoren mustille
seinämille ja metsän pimentoihin ilmestyi lukemattomia loistavia tähtiä.
Kun papit kulkivat ihmisjoukon läpi suorittaakseen
tehtäväänsä, ihmiset kuljettivat oikean kätensä liekin läpi; ja hierottuaan
oikeaa kulmakarvaansa sillä kohtaa kädestä, joka oli puhdistettu pyhällä tulella, he veivät sen huulilleen
palvonnan merkkinä. Jotkut, joilla oli lapsi käsivarsillaan, voitelivat hänet
samalla tavoin, kun taas toiset ojensivat käsiään, jotta vähemmän onnekkaat,
jotka eivät yltäneet liekkiin, voivat koskettaa heidän kättään… Yön tullessa
koolla olevat -- heitä täytyi olla lähes viisi tuhatta -- sytyttivät soihtuja,
joita he kantoivat mukanaan vaeltaessaan metsän läpi.
Vaikutus oli maaginen: eri ryhmät voi
hämärästi erottaa pimeydestä -- miehet rientämässä edestakaisin -- naiset
lapsineen istumassa talojen katoilla -- ja ihmisjoukot kokoontuneina
kaupustelijoiden ympärille, jotka esittelivät kaupattavia tavaroitaan
piha-aukiolla. Tuhannet valot heijastuivat lammikoihin ja puroihin, hehkuivat
puiden lehvistöä vasten ja tanssivat kaukaisuuteen.
Kun katselin tätä erikoislaatuista näkymää, ihmisäänien sorina hiljeni yhtäkkiä
ja laaksoon laskeutui jännitys, juhlallisuus ja melankolia. Se muistutti jotain majesteettista laulua, jota olin
kuunnellut vuosia aikaisemmin erään kaukaisen maan katedraalissa. Koskaan
aikaisemmin en ollut kuullut idässä niin pateettista ja niin ihanaa musiikkia. Ihmisten äänet
sekoittuivat harmonisesti monien huilujen pehmeisiin ääniin.
Rytmillisin välein laulu katkesi
symbaalien ja tamburiinien äänekkääseen helinään; ja ne, jotka olivat
hautamuistomerkin lähistöllä, yhtyivät lauluun… Tamburiinit, joihin lyötiin
yhtä aikaa, ainoastaan katkaisivat pappien laulun. Vähitellen ne tulivat väliin
yhä useammin. Vähitellen toistuva laulu muuttui eloisaksi sävelmäksi, jonka
tempo nopeutui ja hävisi lopulta äänten sekamelskaan. Tamburiineja lyötiin
erityisen energisesti -- huiluista virtasi nopeaan tahtiin säveliä -- äänet
kohosivat korkeisiin äänialoihin -- ulkopuolella olevat miehet yhtyivät huutoon
mukaan -- kun taas naiset saivat vuorenseinämät kaikumaan kimeillä tahlehleillaan.
"Heittäytyen mukaan kiihkeään menoon soittajat heittivät soittimensa
ilmaan ja vääntelivät jäseniään mitä eriskummallisimpiin asentoihin, kunnes he
lopulta kaatuivat voimattomina maahan. En ole koskaan kuullut kauheampaa huutoa
kuin huuto, joka kohosi ilmoille tuossa laaksossa. Oli keskiyö. Tuijotin
ihmetyksessä sitä erikoislaatuista näkyä, jonka ympärilläni näin. Näin
varmaankin vietettiin muinaisuudessa Corybantesin* mystisiä rituaaleja niille pyhitetyissä luolissa."
Layard ei mainitse, mihin aikaan
vuodesta tuota juhlaa vietettiin; mutta hänen sananvalinnastaan käy selvästi
ilmi, että hän piti juhlaa Bacchuksen ts. Babylonian Messiaan kunniaksi vietettynä, jonka
traaginen kuolema ja sitä seuraava elämän ja kirkkauden paluu muodostivat
muinaisen pakanuuden kulmakiven.
Juhlaa sanottiin vietettävän sekä sheikki Shemsin eli Auringon ja sheikki Adin eli "Iankaikkisen
Prinssin" kunniaksi, jonka hautakammion ympärillä tuo juhla tapahtui aivan
samoin kuin vietettiin Egyptin lamppujuhlaa
auringonjumala Osiriksen kunniaksi tuon jumalan hautakammion ympäristössä Saisissa.
Lukija ei tosiaankaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että tässä yetzidi-juhlassa miehet, naiset ja lapset
"PUHDISTETTIIN" siten, että he joutuivat kosketuksiin "pyhän
tulen" kanssa.
Suuren kaldealaisen jumalan Zarathustran rituaaleissa oli tulella
sama asema. Hänen palvontajärjestelmässään oli vakiintunut periaate, että
"se, joka lähestyisi tulta, saisi jumaluudelta valon" (TAYLORin Jamblichus)
ja että "jumalallisen tulen kautta kaikki siittämisen aiheuttamat tahrat
puhdistettaisiin pois" (PROCLUS, Timaeo).
Sen takia "lapset kuljetettiin
tulen läpi Molokin palvonnassa" (engl. "children
were made to pass through the fire to Moloch") (Jer.32:35), niin että he
puhdistuivat perisynnistä ja tämän pudistuksen takia moni avuton lapsi joutui
tuon verenhimoisen verenhimoisen jumalan uhriksi. *Katso kirjoituksen lopusta
tästä lisää
Samoin tätä tulen läpi kulkemisen kautta
tapahtuvaa puhdistautumista harjoitettiin muinaisten pakanallisten roomalaisten
keskuudessa; Ovidius toteaa käytäntöä puolustaakseen: "sillä tuli
puhdistaa sekä paimenen että lauman".
Hindujen keskuudessa on ikimuistoisista ajoista alkaen palvottu tulta sen
puhdistavan vaikutuksen takia. Niinpä Colebrook esittää pyhien kirjojen
mukaisen palvojan puhuttelevan tulta: "Tervehditty ollos [oi tuli!], joka
tempaat itsellesi uhrit, joka loistat, joka säkenöit, polttakoon hyväenteinen
liekkisi vihollisemme; ollos sinä PUHDISTAJA suosiollinen meille". On
niitä, jotka pitävät yllä "jatkuvaa tulta" ja palvovat sitä
päivittäin ja "päättäessään jumalten sakramentit" rukoilevat sitä
joka päivä: "Tuli, sinä sovitat jumalia vastaan tehdyn synnin; olkoon tämä
uhri tehokas. Sinä sovitat ihmistä vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat
kuolleiden henkiä (manes) vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat minun omaa
sieluani vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat toistuvat synnit; sinä sovitat
jokaisen synnin, jonka olen tehnyt joko tahallisesti tai tahattomasti; olkoon
tämä uhri tehokas".
Myös druidien keskuudessa
juhlittiin tulta puhdistajana. Niinpä eräässä druidien laulussa lauletaan:
"He juhlivat pyhien ylistystä puhdistavan tulen äärellä,
joka kohosi korkealle" (DAVIESin Druids, "Auringon
laulu")
Se, että druidien aikana odotettiin
saatavan siunauksen kokkojen
sytyttämisestä ja laittamalla niin nuoret kuin vanhatkin, niin ihmiset kuin
karjan kulkemaan tulen läpi, oli yksinkertaisesti seurausta siitä, että
uskottiin tämän tulen läpi kulkemisen saavan aikaan puhdistuksen synneistä niin
ihmisille kuin kaikelle heidän kanssaan tekemisissä oleville.
On selvää, että Irlannin roomalaiskatolisilla
on tämä sama usko tulen "puhdistavaan” * voimaan,
koska he ovat niin innokkaita kulkemaan itse ja laittamaan lapsensakin
kulkemaan Johannes Kastajan tulien läpi.
* Toland todistaa, että nuo kokot sytytetään "puhdistusuhreiksi"; ja jokainen, joka on asiaa
huolellisesti tutkinut tulee varmasti samaan johtopäätökseen. Edesmennyt lordi
J.Scott sanoo minulle osoitetussa kirjeessään: "Olen nähnyt vanhempien pakottavan lapsensa
kulkemaan Baalin tulien läpi".
Jos Tammus oli, kuten
olemme nähneet, sama kuin Zarathustra, muinaisten
"tulenpalvojien" jumala ja jos hänen juhlansa Babyloniassa kävi
niin tarkasti yksiin Johannes Kastajan kunniaksi vietetyn
juhlan kanssa, niin ei ole ihme, että tuota juhlaa vietetään vielä tänäänkin
liekehtivillä "Baalin kokoilla". Se
on niin tarkalleen samanlainen rituaali kuin se, jonka Jumala muinoin tuomitsi
kansassaan, joka "laittoi lapsensa kulkemaan tulen läpi Molokin palvonnassa".
Mutta kuinka kukaan, joka mitenkään
tuntee evankeliumia, voi kutsua sellaista juhlaa kristilliseksi? Paavin papit,
vaikka eivät itse avoimesti opettaisikaan, sallivat kuitenkin harhaanjohdettujen
jäsentensä uskoa yhtä vahvasti kuin muinaiset tulenpalvojat uskoivat, että
konkreettinen tuli voi puhdistaa pois syyllisyyden ja synnin tahrat. Miten se
iskostaakaan heidän tietämättömien vasalliensa mieliin erään kaikkein
hirvittävimmistä, mutta heidän järjestelmälleen tuottoisan tarun, jota
tutkiskelemme myöhemmässä vaiheessa.
Ainoastaan vihkiytyneet voivat tietää, että nimi Oannes on
pakanamessiaan nimi; ja aluksi olikin oltava varovaisia siinä, miten pakanuus
tuotiin kirkkoon. Mutta sitä mukaa kuin aikaa kului ja evankeliumi hämärtyi ja
pimeys voimistui, sellaista varovaisuutta ei enää tarvittu. Niinpä
huomaammekin, että pimeänä keskiaikana pakanamessiasta ei ole tuotu kirkkoon
ainoastaan salassa. Hänet on kanonisoitu avoimesti ja julkisesti tunnetuilla
klassisilla nimillään Bacchus ja Dionysios ja
asetettu "uskollisten" palvottavaksi.
Todellakin Rooma, joka
väittää olevansa varsinainen Kristuksen morsian, ainoa kirkko, missä pelastus
voidaan saada, on niin häpeilemättömän julkea, että se on antanut Jumalan Pojan
suurelle vastustajalle HÄNEN OMALLA NIMELLÄÄN paikan kalenterissaan.
Lukijan ei tarvitse muuta kuin ottaa
esille roomalaiskatolinen kalenteri, niin hän huomaa, että tämä on
kirjaimellisesti totta; hän havaitsee, että 7.10. vietetään
"Marttyyrin, Pyhän Bacchuksen" juhlapäivää. Ei ole
epäilystäkään siitä, että Bacchus olisi ollut "marttyyri".
Hän kuoli väkivaltaisen kuoleman. Hän menetti henkensä uskonnon takia. Mutta
uskonto, jonka vuoksi hän kuoli, oli tulenpalvojien uskonto. Hänet tapettiin,
kuten Maimonideksesta näemme, siitä että hän palvoi taivaallisia olentoja.
Tämän taivaallisten joukkojen ja tulen
palvonnan suojeluspyhimyksen (sillä nämä kaksi kulkevat aina käsi
kädessä) on Rooma kanonisoinut. Tämä "marttyyri Pyhä Bacchus" on sama
kuin pakanoiden Bacchus, joka on juoppouden ja irstailun jumala. Tämä käy ilmi
juhlan ajankohdasta, sillä 7. lokakuuta on pian sadonkorjuun
jälkeen. Sadonkorjuun päättyessä syksyllä muinaisen Rooman pakanat viettivät
nk. Bacchuksen "maalaisjuhlaa" ja suunnilleen samaan aikaan vietetään
paavillista "pyhän Bacchus-marttyyrin" juhlaa.
Samoin kuin tuo kaldealainen jumala on hyväksytty
Rooman kalenteriin nimellä Bacchus,
samoin hänet on kanonisoitu myös hänen toisella nimellään Dionysios.
Pakanoilla oli tapana palvoa samaa jumalaa eri nimillä. Ja sen mukaisesti he
eivät tyytyneet pelkästään Bacchuksen juhlaan.
Roomalaiset kreikkalaisia
miellyttääkseen viettivät hänen kunniakseen maalaisjuhlaa kahta päivää
myöhemmin nimellä, joka parhaiten tunnettiin Roomassa eli "Dionysus
Eleutheruksen" kunniaksi, jolla nimellä häntä myös palvottiin
Kreikassa. Tuota maalaisjuhlaa kutsuttiin lyhyesti Dionysiaksi, täydellisemmin
ilmaisten nimellä "Festum Dionysi Eleutherei rusticum" -- ts. "Dionysus Eleuthruksen maalaisjuhla".
(BEGGin Handbook of Popery).
Paavinkirkko on äärimmäisessä pyhimys-
ja pyhimystenpalvontainnossaan itse asiassa halkaissut Dionysus Eleuthereuksen
kahtia. Se on tehnyt yhden pakanallisen jumalan kaksoisnimestä kaksi
eri pyhimystä. Ja niiden lisäksi vielä kolmannen lisänimen "Rusticum",
jossa ei edes pakanoiden keskuudessa ollut mitään viitettäkään jumaluuteen. Ja
niinpä ollaankin siinä tilanteessa, että luemme 9.lokakuuta kohdalla
paavillisesta kalenterista: "Pyhän Dionysiuksen* ja
hänen kumppaneidensa Pyhän Eleutherin ja Pyhän
Rusticin juhla".
*Vaikka Dionysus oli oikea jumalan klassinen nimi,
kuitenkin myöhäisklassisuudessa eli myöhäislatinassa hänen nimensä on Dionysius
niin kuin tuolla roomalaiskatolisella pyhimykselläkin [ja suomeksi Dionysios].
Tämä Dionysioshan, jonka paavinkirkko on
varustanut kahdella kumppanillakin, on kuuluisa Pariisin
suojeluspyhimys Pyhä Denys. Paavinkirkon pyhimyshistoria ja
vastaava pakanajumaluuden vertailu antavatkin lisävalaistusta aiheellemme.
Legendan mukaan Pyhä Denis mestattiin ja heitettiin sen
jälkeen Seineen. Jonkin aikaa ajelehdittuaan se katsojien
hämmästykseksi otti päänsä käteensä ja marssi pää kädessään hautauspaikalle.
Tämän hämmästyttävän ihmeen muistoksi laadittiin virsi, jota uskollisesti
laulettiin Pyhän Denysin katedraalissa Pariisissa. Virteen sisältyi seuraava
säkeistö:
"Ruumis heti nousi. Se kantoi pois
mestatun pään. Enkeljoukko sen tietä johti." (SALVERTE, Des
Sciences Occultes). Lopulta alkoivat paavilaisetkin hävetä sitä, että
sellaista järjettömyyttä juhlittiin uskonnon nimissä ja niinpä vuonna 1789
lopetettiin "Pyhän Denisin virka".
Tarkastellaanpa kuitenkin asioiden
kulkua. Maailma on jo jonkin aikaa ollut palaamassa takaisin pimeään
keskiaikaan. (Tämä on kirjoitettu 1800-luvulla!) Roomalaiskatolinen lyhyt
messu- ja rukouskirja breviaario, josta Ranskassa oli luovuttu, on
kuuden viime vuoden aikana jälleen otettu käyttöön Ranskan kirkossa paavin
määräyksestä kaikkine valheellisine legendoineen ja edellä kerrottu on niiden
joukossa. Pyhän Denisin katedraali* on
rakennettu jälleen uudestaan ja vanhat palvontamenot otetaan käyttöön kaikessa
alkukantaisuudessaan. * https://fi.wikipedia.org/wiki/Saint-Denis%E2%80%99n_basilika
Miten saattoivatkaan ihmiset keksiä
jotain niin kaameaa tarua? Sen alkuperää ei tarvitse kaukaa hakea.
Roomalaiskatolinen kirkko esitti kanonisoidut pyhimyksensä, joiden sanottiin
kärsineen marttyyrikuoleman mestauksen muodossa, päättöminä kuvina tai
patsaina, jotka pitivät kädessään irti hakattua päätään.
Eusebius Salverte sanoo: "Olen
nähnyt sen Normandiassa sijaitsevassa Pyhän Clairen kirkossa
ja Sveitsissä sijaitsevassa Arlesin kirkossa
kuvan thebalaisesta legioonasta, jossa kaikki sotilaat pitävät käsissään omaa
päätään. Pyhä Valerius on kuvattu tällä tavoin katedraalin
portilla Limogesissä ja muissakin monumenteissa. Zürichin kantonin
suuressa sinetissä on esitetty samalla tavoin Pyhä Felix, Pyhä
Regula ja Pyhä Exsuperantius. Siinä on
varmastikin niiden hurskaiden tarujen alkuperä, joita näistä marttyyreistä,
kuten esim. Pyhästä Denisistä ja monista muista hänen lisäkseen
kerrotaan."
Tämä oli sen tarun lähin alkuperä, jossa kuollut
pyhimys nousee ylös ja marssii pois päätään käsillään kantaen. Mutta nyt käykin
ilmi, että juuri tällainen kuvaus on lainattu pakanuudesta ja vielä sellaisella
tavalla, että sen avulla voidaan samaistaa Pariisin paavillinen Pyhä Denis ja
pakanallinen Dionysios, ei ainoastaan roomalainen, vaan babylonialainen
Dionysios. Dionysios eli Bacchus, joka on yksi hänen
muunnoksistaan, esitettiin
[astrologiassa] Kauriina, "vuohensarvilla varustettuna
kalana"; ja on syytä olettaa, että juuri tässä muodossa häntä kutsuttiin
nimellä Oannes.
Tässä muodossa "Souro"-nimisenä, joka tarkoittaa todistettavasti
"siementä", hänen kerrotaan Intiassa tehneen monia
ihmeellisiä tekoja. Persialaisessa astrologiassa
häntä ei esitetty ainoastaan mystisesti kauriina, vaan myös ihmisen hahmoisena;
ja silloin nimenomaan samalla tavoin kuin Pyhä Denis esitetään
roomalaiskatolisessa kirkossa.
Muinaisen kirjoittajan sanat hänen
kuvatessaan tätä persialaisessa astrologiassa esiintyvää hahmoa, kuuluvat:
"Kauris, kolmas Decan. Hahmon puolikas ilman päätä, koska hän
kantaa päätään käsissään". Nimrodin pää on hakattu
irti; ja tuon tapauksen muistoksi, jota tapausta hänen palvojansa niin säälien
vaalivat, hänen kuvansa esitettiin astrologiassa sillä tavoin.
Joissakin tarun versioissa tuon
irrotetun pään kerrottiin tehneen yhtä ihmeellisiä tekoja kuin Pyhän Denisin
elottoman ruumiin kerrotaan tehneen. Bryant on todistanut tässä Orfeuksen
tarusta, että se on vain hieman väritetty muunnos Osiriksen tarusta.*
*BRYANT.
Itse nimi Orfeus on vain synonyymi nimelle Bel, joka on Babylonian
suuri jumala. Tuo nimi annettiin alun perin Kuusille*, ja
siitä tuli perinnöllinen nimi hänen jumalan asemaan korotetuille
jälkeläisilleen. Bel tarkoittaa 'sekoittaa' ja myös 'hämmentää' ja hepreaksi
'Orv', josta tulee kaldeankielellä Orph, joka myös tarkoittaa 'sekoittaa'.
Mutta 'Orv' tai 'Orph' merkitsee lisäksi "pajupuuta' ja
siksi huomaamme Orfeuksen symbolin kreikkalaisten keskuudessa olleen täysin
mystisen järjestelmän mukaisesti pajupuu.
*(6 Ja Haamin pojat olivat Kuus, Misraim, Puut ja
Kanaan. 7 Ja Kuusin pojat olivat Seba, Havila, Sabta,
Raema ja Sabteka. Ja Raeman pojat olivat Saba ja Dedan. 8 Ja Kuusille syntyi Nimrod. Hän oli ensimmäinen valtias maan päällä. 9 Hän oli mahtava
metsämies Herran edessä. Siitä on sananparsi: "Mahtava metsämies Herran
edessä niinkuin Nimrod."
10 Ja hänen valtakuntansa alkuna olivat Baabel, Erek, Akkad ja Kalne Sinearin
maassa. -1.Moos.10:6-10)
Niinpä Pausanias viitattuaan erääseen kuvaan Actaeonista toteaa: "Jos
katsot uudestaan kuvan alaosaa, näet Orfeuksen istumassa
Patrocluksen jälkeen kukkulalla vasemmassa kädessään harppu ja oikeassa
kädessään pajupuun lehtiä; ja taas hiukan myöhemmin hän sanoo:
"Hänet esitetään nojaamassa tämän puun runkoon." Pajupuun lehdet
Orfeuksen oikeassa kädessä ja pajun runko, johon hän nojaa osoittavat riittävän
hyvin hänen nimensä merkityksen.
Samoin kuin Osiris hakattiin
kappaleiksi Egyptissä, samoin Orfeus revittiin
palasiksi Traakiassa. Kun nyt jälkimmäisen silvotut jäsenet oli
heitetty kentälle, hänen päänsä kellui Hebrus-joessa, mikä todisti
sen omistajan ihmeitä tekevistä ominaisuuksista. Virgilius kertoo:
”Ja kun hänen päänsä nyt oli revitty
pois hänen uljailta harteiltaan. Se vetten huuhtomana Hebrus-joella nyt
ajelehti. Ja silloin hän ääni väristen morsiotaan rukoili ja viimeisinä
sanoinaan huudahti: 'Eurydike; 'Eurydike' kaikuivat kalliot ja joen penkereet
takaisin."
Tässä esiintyy vaihtelua, mutta kaiken vaihtelevuuden
keskellä on ilmiselvä yhteys. Molemmissa tapauksissa elottomasta ruumiista
irrotettu pää saa kuvassa päähuomion; molemmissa tapauksissa ihme liittyy
jokeen. Kun nyt "Pyhän Bacchus-marttyyrin" ja "Pyhän
Dionysioksen ja Eleutherin" juhlien ajankohta osuvat
niin silmiinpistävän samaan ajankohtaan kuin pakanallisen
viinin jumalan juhla, kutsuttakoon häntä sitten Bacchukseksi tai Dionysiokseksi
tai Eleutherukseksi ja kun nykyajan Dinonysios ja muinainen Dionysios esitetään
niin samalla tavalla, ne ovat ilmeisesti sama jumala.
Kun ne molemmissa taruissa ovat niin
silmiinpistävän samankaltaiset, niin kuka voikaan olla epävarma noiden Rooman
kirkon juhlien todellisesta luonteesta? Ne eivät ole kristillisiä. Ne
ovat pakanallisia; niiden alkuperä on yksiselitteisesti Babylonia.
(Tämä kirjoitus on suomennettu
1800-luvulla ilmestyneestä Alexander
Hislopin kirjasta ”The Two
Babylons”)
